Piikkipylly!

Jep, sain piikkiä 1.4., siis 3kk synttäreitteni kunniaksi minua näin kidutettiin . En tosin näyttänyt kipua enkä ollut kotonakaan millänsäkään moisesta kohtelusta. Neuvolan täti kehui minua taas aktiiviseksi ja jänteväksi, jota tietenkin olen. Olin 63,5cm pitkä ja painoin 6425g. Eli aika jötikkä. Siellä oli muuten kaikkia kivoja kuvia, joita pällistelin isin sylistä. Siitä ideoituneena äiti ja isi laittoivat minulle eläinten kuvia hoitopöytäni viereen; valitsin itse kuvat lehdistä.

Tässä nyt viimein kuva Kirsi ja Mikko Kummituksilta saamastani Kummitusmiekasta ja V-tädin ja M-sedän antamasta hienosta kuksasta.

Miekka on noin 22cm pitkä ja hopeaa. Kuvasta sitä ei näe, mutta terässä lukee minun nimeni ja väistimessä syntymäaikani. Tuo on kyllä NIIN hieno!

Ai niin, äiti meinasi ilmoittaa minut vauvauintiin, koska olen niin innokas kylpijä ja riehun niin, ettei vesi pysy ammeessani. Toisekseen se amme on niin kälyisen pieni, ettei siinä voi sukellella. Pitää vaan etsiä habitukseeni sopivat uimapöksyt. Minen mitään speedoja laita. PISTE!

Terveisiä kummitteluista :)

Pöö Huhuuu! Säikähdittekö?

Hah, minun maailmaantuloani juhlittiin perjantaina 27.3. tässä aika lähellä kotia eli Ladun majalla. Oli oikein kivaa, ja kaikenlaisia mukavia ihmisiä tuli minua moikkaamaan. Nuo ei olleen nimiäiset sinänsä, kas kun minulla on jo nimi, kuten te tiedättekin. Juhlimme siis muuten vaan. Mummi ja pappa olivat koonneet ihan hirveästi taas ruokaa, ja mummi teki minulle tosi upean kummittelukakunkin. Äidin välityksellä minä sitä maistoin moneen kertaan ja se oli HYVÄÄ! Äitiä vaan harmitti mahasärky (sanoin kyllä moneen kertaan, että antaa minun purra sen pois, vaikka koko mahankin niin ei ainakaan satu) ja koska äiti on epäsosiaalisemmasta päästä lintulajeja ja pitää esiintymisestä suunnilleen yhtä paljon kuin kesäkeitosta, niin kyllähän siinä vähän myötähäpeääkin joutui kärsimään. Onneksi minä paikkasin tilanteet ja valloitin ihan kaikki hymyilläni, kukaanhan ei voi sitä vastustaa, varsinkin jos vähän naureskelen ääneenkin. Äidin mielestä minun ei pitäisi lainkaan nauraa ulkona, koska kuulema lumi sulaa pois ja se ei käy, koska äiti ja isi haluavat vielä ajaa reelläkin. I know, äiti on vähän yksinkertainen…

Sain kolme kummitustakin, Kirsi-tädin, Mikko-sedän ja  vielä D-sedän, joka on virallisesti minun voimakummitukseni. Näin minä päätin. Koska noista kolmesta D-setä on meinaan kovin. Paitsi en kyllä tiedä, miten kova Kirsi-täti on jos se oikein kunnolla suuttuisi joskus. Ehkä on parempi, etten kokeile! Mikko-setä taas leperteli minulle sillä tyylillä, että siltä saa varmana isona mopon kun vähän sormia napsauttaa. Mutta kiva tietää, että minulla on tukiverkostoa. Pitäähän sitä Ketuillakin olla oma posse!

Tässä on muutama kuva juhlista. Kuten huomaatte, minulla on päälläni kiltti (se on skotlantilainen tosimiesten vaate, jos ette tienneet) sekä mummin neuloma nuttu ja hattu. Noissa kuvissa ei näy, mutta asuun kuului vielä kengät, tumput ja liivi, jonka voimakummitukseni D ja rakkaansa K-täti toivat minulle Puolasta. Laitankin siitä teille erikseen kuvan niin näette kun ne on meinaan upeat! Olin siis kiistatta parhaiten pukeutunut koko juhlissa.

Tuossa siis äiti, meikäläinen, Veera-täti sekä isi.

 

Mummin sylissä, hieman nolosti näkyy tuo etana-aiheinen aluspukuni…

 

Isi kertoo jotain TOSI typerää juttua…

 

Vieraiden positiivisia ajatuksia minulle.

 

Ja tässä minun upea liivini, kengät ja tumput <3

Ja vielä yksi kuva minusta yhden lahjani kanssa, Kati-täti toi minulle oman linnun ja se on IHANA <3.

Sunnuntain aurinkoa!

Huomenta vaan! Piti tänään oikein kunnolla pällistellä ikkunasta ulos, kun on niin hieno sää heti aamusta. Tehdään varmaan jotain kivaa isin ja äidin kanssa tänään. Ja koirien.

Äiti on sitä mieltä, että minä olen jo ihan iso poika. Minulla on RYTMI! Ensinnäkin nukun tosi pitkiä yöunia, koko tämän viikon olen nukkunut 5-7h unia. Herään vain syömään ja nukun niine hyvineni taas aamuun asti. Mutta sitten haluan jo ylös, kuka sitä nyt aamulla enää nukkuu?? Minulla on kauhean tylsää aamuisin, jos kukaan ei leiki, en treenaa tai ei katsella juttuja. Se ottaa tosissaan päähän kun nuo yhdet vaan makaa ja on TYLSÄÄ! Nooh, onneksi meikäläisellä on kova ääni. Aamutreenailun, pällistelyn ja nauramisen jälkeen menen aamupalalle ja sen nauttimisen jälkeen vaadin päästä ulos nukkumaan. Siellä sitten koisin parin kolmen tunnin päikkärit ja herään syömään. Sitten taas pitää touhuilla ja leikkiä ja sen sellaista, kunnes äiti ja isi keksii lähteä jonnekin. Yleensä kauppaan. Sillä reissulla minä yleensä vähän torkun ja katselen maisemia.  Sieltä tullaan kotiin, käyn kylvyssä ja hierottavana ja menen päivälliselleni. Syön itseni ihan täyteen (muuten tulistun) ja sen jälkeen olenkin ihan reporankaa kettua ja menen nukkumaan. No siis syönhän minä paljon välipaloja, mutta tuo iltaruoka on sellainen juttu, että mahan pitää mielestäni olla pinkeä ennenkuin on saanut tarpeeksi ruokaa.

Kädet on tosi kiva homma! En olisi uskonut,miten hauska niitä on tunkea suuhun ja maiskutella. Samoin Ihaa-uniriepua on kiva heilutella ja lussuttaa. Toisinaan oma paitakin maistuu ihan jees. Teen tosi hienoja punnerruksia, isi sanoi. Tosin minulla menee edelleen aika pian hermo, kun en pääsekään vielä kunnolla liikkeelle, vaikka kovasti kyllä yritän möyriä ja heilutella ja jännittää lihaksia ihan kivikovaksi. Jaksan kuitenkin olla mahallani jo paljon kauemmin ja siinä kölliminen on muuten aika naurettavaa puuhaa. Kokeilkaapa joskus! Tässä muutama kuva, päälläni on muuten jälleen yksi ihana mummin ostama yksiosainen so called unipuku. Muut kun eivät oikein pysy minun päälläni…

Meikäläisen bileet on ensi viikon perjantaina… Pyydän mummia kuvaamaan niin näette sitten, mitä kaikkea siellä tapahtui.

Eipä tässä kummempaa! Nyt taidan mennä katsomaan, mitä isi puuhaa!

Aikaa juoksee, Myy ei… vielä.

Ainakin siltä tuntuu, kun en ehdi blogiakaan niin ahkerasti sanelemaan!

Kävin taas 11.3. neuvolassa S tädin luona. Olen kuulema tomera, eloisa ja hyvin läsnäoleva. No DAA. Nauroinkin S tädille oikein leveästi; tietysti minä olen utelias ja kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Pienet ketut ovat. Mittaa minulle oli tullut lisää vain sentti ja painoa puolisen kiloa, äiti olikin vähän huolissaan, että kasvanko minä tarpeeksi. S täti kuitenkin sanoi, että paino on ihanteellinen ja olen edelleen pitempi kuin minun ikäiseni keskimäärin. Eli no worries. Äitikin kävi jälkitarkastuksessa ja kai sekin oli kunnossa, paitsi että sillä on vielä muutama kilo jäänyt matkaan siltä ajalta, kun olimme vielä samassa paketissa. Ei ihmettele, jos on muutama kilo jäänyt kun katsoo sitä mahanahkaa… Se painaa varmasti AINAKIN viisi kiloa! Oho, antoipas äiti minulle ikävän katseen. Pitänee soittaa MLL-tukipuhelimeen.

No joo. Mitäs muuta? Minä opettelen kovasti eteenpäin menemistä. Olen nimittäin ryöminyt mahallani ainakin kaksi senttiä. Sitten treenissä yleensä menee hermo kun kroppa ei tottele ja raivoankin vähän aikaa sitä kun ottaa niin päähän. Äiti yleensä siinä vaiheessa tarjoaa lohturuokaa, jonka otan vastaan silmät kiinni huokaillen ja sanon “aijai…aijai…aijai…” Yleensä siitä mieli paraneekin. Osaan kääntyä jo sujuvasti mahalta selälleni, toisin päin en ihan vielä pääse. Lähellä on kyllä ollut! Isi sanoo, että minulla on vähän liian kovia tavoitteita, että kyllä minä vähitellen opin nuo kaikki. Mutta olen kuitenkin enemmän tullut äitiin tuossa asiassa; kaikki pitäisi osata kerrasta ja nythetitaieikoskaan! Tykkään myös katsella käsiäni, ne on tosi mielenkiintoiset! Mitähän kaikkea niillä vielä voi tehdäkään? Ai niin, osaan myös nauraa hekottaa ääneen! Äitiä se tuntuu viihdyttävän ihan sikana… Hullulla on ja niin edelleen.

Kävimme viime sunnuntaina minun serkkulikkani kastejuhlassa, on se vaan söpö pieni otus. <3 Minulla meinasi vähän mennä hermo, kun tuli väsy ja nälkä ja kuuma. En taida olla mikään seurapiirikettu. Minun juhlani ovat muuten vielä edessä, niissä ei tosin kastella ketään. Ainakaan ulkoisesti.

Laitan vielä kuvan, jossa minulla on mummin ostama ihana kummituspuku päällä. On siinä isi ja Möömiskin.  

Ja herra 2kk :)

Niin se aika vierii, olen jo 2kk! Siis kuudesosa vuosi, kuten isi huomautti.

Aina välillä elämässä on ikäviäkin juttuja, äidin elämässä yksi sellainen hetki koitti viime viikolla. Wanhat papat Hikka ja Hector lähtivät juoksemaan esi-urosten valjakkoon. Siellä ei vanhoja niveliä ja luita kolota, ja aina on vain mukavaa. Äiti sanoi, että ei pidä itkeä liikaa vaikka pahalta tuntuukin. Siellähän he odottavat meitä muita tuleviksi ja jatkamme sitten olemista yhdessä taas muissa muodoissa ja muissa elämissä. Hyvin kuulema se pappojen aika siellä kuluu, onhan siellä paljon kavereita ja tuttujakin, joiden kanssa viettää aikaa. Kuolema on vain osa jatkumoa, kuten syntymäkin. Molemmat ovat samanarvoisia ja sellaisia, jotka me kaikki koemme. Niissä me olemme aina yhtä muiden olevien kanssa. Minä olen onneksi vielä lähempänä sitä syntymää, niinkuin isikin. Äidistä en oikein osaa sanoa. On se nimittäin jo aika ruttuinen.

Kävimme myös viime viikolla moikkaamassa minun uutta serkkuani. Ai että hän olikin kaunis. Ja pieni! Siis oikeasti, ihan tosi mini. Äiti sanoi, ettei häntä saa sitten kiusata. Isi tosin oli sitä mieltä, että tyttöjä pitää nimenomaan aina vähän kiusata. Ei paljon mutta sillä tavalla, että tietävät olevansa rakastettuja. Tytöt on siitä outoja, että niiden pitää aina vähän kärsiä tunteakseen elävänsä kunnolla.

Minä olen jo vähän liikuskellutkin. Otan nimittäin pedissä aamulla äidistä tukea jaloillani ja työnnän itseäni sillä tavalla eteenpäin. Yleensä möyrin isin kainaloon rupsuttelemaan. Äiti sanoi, että käytän myös upeasti käsiäni ja niitä omia nyrkkejä onkin kiva välillä työntää suuhun.

Eilen oli isin miekkailulauman lajiesitys, minäkin olin katsomassa. Meinasin tosin hermostua kun isi otti esiin rapiirin, enkä minä saanut osallistua! Damn, miten epäreilua! Sitten tuli jo pikkuisen nälkäkin ja söin eväitä pukuhuoneessa. Onneksi äiti oli mukana niin ruokaakin sai silloin kun hiukoi.

Eipä tässä paljon muuta, samaa shittiä.

Miltei viiden ja puolen kilon siika! Ei kun siis kettu!

Joo-o, näin on päässyt käymään. Olen nimittäin lihonut syntymäpainostani reilusti yli 1,5kg, kelaa sitä. Eikä siinä vielä kaikki. Olen lisäksi piirun verran alle 60cm pitkä, siis kasvanut miltei 9cm siitä, mitä olin kun näin päivänvalon. Tai siis raketit. Neuvolan tädit joutuivat mittaamaan eilen minut kahdesti, että olivat varmoja, että tosiaan olen noin pitkä. No siis minustahan tulee ainakin Anssi-sedän mittainen ja se nyt sentään on ihan älyttömän pitkä. Lääkäritäti vielä räpelöi minua ja olen terve. Kaikinpuolin siis täydellinen. Isot miehet pärjää kyllä yhdelläkin, NIIN!

Taas nousi tuo minun nimeni esiin. Neuvolan Tädit eivät nimittäin meinanneet uskoa millään, että minun nimeni tosiaan ON Myrsky. Myrsky Revontuli. Se lukee Kelakortissanikin, joten kyllä se  ihan todella ja aikuisten oikeesti on minun nimeni. Ja toisekseen, vastoin kuin suuri osa suomalaisista näyttää kuvittelevan, kasteella ja nimensaamisella ei ole mitään tekemistä keskenään, joten minulla on aivan täysin pätevä ja VIRALLINEN nimi täysin ilman pyhää vettä ja seurakunnan setiä ja tätejä. Uskon, ja toivon, että se on teille, sivistyneet lukijani, ollut selvää jo ennestäänkin!  Isi ja äiti eivät kuulu kirkkoon, miksi minäkään kuuluisin? Joten minua ei kasteta, ristitä tai muutenkaan liitetä Jeesus-jengiin. Mikäli koen sen tarpeelliseksi, voin hoitaa asian sitten kun ymmärrän itsekin täysin, millaisen diilin allekirjoitan ko. porukan kanssa. Ok? Capisce? Comprende? Ja jos tästä nyt on vielä jotain nuristavaa niin tulee näksyä! NÄKS!

No, joo. Muuten olen taas touhunnut paljon kaikenlaista, käynyt kylvyissä ja ulkona. Ja jumpannut. Ja kuulema “sivistänyt” itseäni musiikilla. Justjoo. Isi voisi toisinaan olla eri mieltä äidin soittaman musiikin sivistävästä vaikutuksesta.

Akka on muuten kiva. Ja nopea. TOSI nopea….

Akkaa odotellessa!

Nytpä minulla onkin teille ihania uutisia! Äiti kertoi, että meille tulee uusi rekikoira! Tai itse asiassa kyseessä on sellainen huskyneito, joka äidillä jo kerran oli. Ja jonka äiti menetti ja josta syystä hän monet kyynelet vuodatti. Tosin nytkin se on pillittänyt täällä pari päivää, mutta ihan vaan silkasta onnesta tällä kertaa! Tässä kuva siltä ajalta kun tuo kyseinen ihana tyttö oli pieni niinkuin minä:

Vähän ikävämpiäkin juttuja, isi nimittäin satutti itsensä toissa iltana kun yritimme lenkille. Isi nosti minun vaunujani autosta ja vaunut hyökkäsivät ja löivät isiä kuonoon! Kuvitelkaa! Teki mieli mennä ja purra niitä typeriä rakkineita!!  Verta tuli ainakin viisi litraa! Äiti kaahasi lääkäriin samoin tein;  pelkäsimme, että kuono oli murtunut. Mutta ei se onneksi ollut, ei siis tarvitse minunkaan tappaa niitä vaunuja. Täytyy niitä kyllä nyt jatkossa pitää paremmin silmällä ja kurissa ja nuhteessa.

Me olemme taas treenailleetkin paljon, matolla ja muutenkin. Eilen jumppasimme isin kanssa sillä aikaa kun äiti oli treeneissä, osasin kääntyä mahalta selälleni ihan itse. Treenailen myös käsivarsilihaksia availemalla sormiani jo paljon enemmän kuin aikaisemmin. Kovaa hommaa, hapottaa mukavasti kyynärvarsissa! Koska olen ns. syntynyt miekka kädessäni, rapiirin treenailu sujuu minulta jo unissanikin näin helposti:

Eikö olekin varsin hyvä varoasento? Laitan vielä yhden mattoleikkikuvan, kun äiti sanoi, että minulla on kiva ilme!

Juhlaa! :D

Onpas aika taas juossut! Enpä minä kauheasti viime viikon loppupuolella mitään puuhannutkaan erikoisia, käynyt lenkillä ja syönyt ja leikkinyt. Mutta itse viikonlopulta onkin ihania juttuja teille kerrottaviksi.

Toinen mummini kävi lauantaina! <3 Mummi oli sitä mieltä, että olen kasvanut ihan silmissä ja että minusta tulee iso mies ja muusikko. Molempi parempi! Pääsin mummin syliin ja siinä olikin turvallista köllötellä kunnes nälkä iski…

Sunnuntaina olimme aamupäivän isin kanssa kahdestaan, teimme seuran hommia ja minä söin. Ja söin. Ja söin. Pakastin taisi miltei tyhjentyä ja isin käsi puutua pullon pitämisestä! Pitää syödä, että jaksaa! Kysytte tietysti, että missä äiti oli. Äiti ja Bruno olivat Keuruun ryhmänäytelmässä mummin ja papan sekä Brunon äidin omistajien Kirsi-tädin ja Pena-sedän kanssa. Oli siellä vielä Brunon muitakin sukulaisia ja tuttuja mukana. Bruno oli sen verran hieno mies, että nappasi parhaan uroksen palkinnon ja sai viimeisen sertinsä!! Eli nyt keväällä kun Bruno menee käyttökokeisiin niin meillähän on sitten perheessä muotovalio! Eipä täällä paljon muita muodollisesti päteviä olekaan kuin Bruno ja meikäläinen… Laitan tähän Brunosta kuvan hienon ruusukkeensa kanssa. Olen tosi ylpeä mun kaverista. Bruno menikin nyt Kirsi-tädin ja Pena-sedän luo treeniin kisoja ja kokeita varten; äidin ja isin aika kun on vähän kortilla. Jostain kumman syystä.

Isi kävi vielä Jyväsjärven jäällä testaamassa Ukon ja Louhin mielipiteitä hiihtäjistä ja kävelijöistä, jos heidänkin saisi sitten käyttökokeeseen Brunon kanssa. Eiväthän he mitään olleet mieltä, menivät ohi hienosti kaikenlaisista uran tukkijoista. Siitäkin, joka päätti luistelutyylillä vetää koko uran leveydeltä, ihan kiusallaan. Louhi kertoi, että sellaisia ihmiset joskus ovat koiria kohtaan. Minun miepiteeni on, että se on heidän häpeänsä ja varsinkin heidän menetyksensä. Ilman koiria elämä olisi aika tyhmää. Miten minäkin heräisin aamulla kunnolla, jos en saisi Mörköltä suukkoja??

Keksiviikko.

Voisi ollakin, äiti nimittäin syö suklaakeksejä. Joissa lukee teksti: “Reilusti suklaata”. “Reilusti” näyttää olevan hyvinkin suhteellinen käsite.

Eilen en kuulkaas tehnyt juurikaan mitään raportoimisen arvoista. Minä halusin nimittäin vain syödä koko ajan (no DAA; pitää syödä, että jaksaa!), eikä me sitten oikein ehditty eikä jaksettu enää mitään. Äiti ei mennyt edes treeneihin. No leikin minä Mörkön kanssa kuitenkin vähän aikaa, koska Mörkö pyysi näyttämään lelutemppuja:

Tänä aamuna kävinkin jo kylvyssä ja äiti hieroi minut. Ai jai kun rentoutti! Äiti laittoi päälleni mummin minulle ostaman puvun, mutten oikein jaksanut poseerata, joten äiti vain nappasi pikakuvan minusta kaukalossa. Huomaattekin varmaan, että olen vähän raukean näköinen?

Tuo hierominen on kuulema muutenkin minulle hyväksi, siis sen lisäksi, että siitä tulee ihan sikahyvä olo! Äiti kertoi, että siinä minun kehonkuvani kehittyy. Minulle jäi vähän epäselväksi, mikä se sellainen kuva on. Olisiko sitten jotain tekemistä kehonrakennuksen ja poseeraamisen kanssa? Minullahan on kyllä isot lihakset, joten ei kai se ihme ole, jos minua joku kovasti haluaisi kuvatakin! Mitään solariumissa kärvennettyä grillibroileria minusta ei kyllä saa. Vai oletteko ikinä nähneet paahdettua ritaria??

Pakko vielä laittaa kuvat paidoista, jotka mummi myös minulle osti lauantaina. Ne ovat minulle vielä ihan hurjan isoja, mutta kun näette kuvat niin luulen, että ymmärrätte, miksi ne minulle ostettiin!  Tällaiset niissä siis on paidan etupuolella:

Nyt on pakko mennä vähän nukkumaan, alkaa tosiaan silmä luppasemaan… Heippa vähäksi aikaa!

Ikämiehiä!

Eilen oli nimittäin minun 1kk synttärini! Wau! Ihan sitä tuntee itsensä jo ikälopuksi. Nukuimme piiitkään ja heräsin ihanasti isin kainalosta <3. Isillä ja äidillä oli tosin outo tapa juhlia; ne siivosivat. Äiti kantoi minua repussa imuroidessaan. :/ No, ihan kivaa siinä oli torkkua kuitenkin. Oltiin vielä koko jengi pihalla ja koirat kaiveli äidin hankeen piilottamia mandariineja ja omenoita, niissä on kiva tuoksu ja hajut ovat tunnetusti koiraeläimille tosi tärkeitä. Ja erikoisen hajuisissa jutuissa kieriminen on huippumukavaa ajanvietettä. Illalla kävimme kävelyllä isin, äidin ja Möömön kanssa.

No tänään ollaankin taas äidin, Mörkön ja kissojen kanssa keskenämme, isi meni töihin. Leikin tuossa taas matollani ja puhuin sekä hymyilin kovasti leluille. Kuten näkyy…

Äiti on lukenut minulle TSH:a, vaikkakin isin mielestä vauhti on naurettavan hidas. Kuten on ko. kirjan eteneminenkin… Itsekseen äiti on lueskelut kaikenlaista hömppää, esimerkiksi tällaisia artikkeleita. Se ei oikein ymmärrä, miksi asioista pitää tehdä vaikeita: monet vanhemmat valittavat toukan omaan sänkyyn nukuttamisen vaikeudesta, kun luonnollisinta ja helpointa olisi ottaa se toukka viereen ja antaa nukkua siinä. Äiti perustaa mielipiteensä siihen, että harva muu kädellinen kuin oma lajimme yrittää (saati haluaa) nukuttaa jälkikasvuaan jossain muualla kuin mahdollisimman lähellä. Siinähän se on helppo ruokkia ja lohduttaa,  ja siinä sitä on helppo puolustaa maailman vähemmän mukavilta jutuilta. Nuo samat sänkyynnukuttajavanhemmat valittavat usein myös siitä, ettei toukkansa syö silloin kun tarjotaan ruokaa, kun helpointa olisi syöttää silloin kun se toukka itse sitä ruokaa haluaa. Äiti on siis todennut parhaaksi menetelmäksi nukkua vieressäni, ja ruokkia minut silloin kun minä haluan ruokaa ja antaa ruokaa niin paljon kuin itse haluan syödä. Äiti myös antaa minun nukkua milloin haluan ja niin pitkään kuin haluan. Silloin yleensä heräänkin hymyilemään enkä itkemään. Kuka tahansa aikuinen osaa kertoa omasta kokemuksestaan, että päivä ei lopukaan kovin hyvin, jos se alkaa sieltä, mistä lehmä kakkaa!